Diabeteksen hoitaminen, ruoka

Laura2w

Laura väsyi diabeteksen hoitamiseen

Laura Vähähaka, 20, sairastui diabetekseen 11-vuotiaana. Aluksi kaikki sujui kuin tanssi, mutta kun Laura murrosiässä ymmärsi, että hoitamisen olisi jatkuttava läpi koko elämän, hän ahdistui. Tästä seurasi pitkä ja tuskastuttava hoitoväsymys, joka helpotti vasta, kun Laura ystävystyi diabeteksen kanssa uudestaan.

–Mummi, lähteekö tämä diabetes koskaan pois minusta? 11-vuotias Laura kyseli häntä sairaalaan katsomaan tulleelta isoäidiltään.

Kun mummi kertoi, että diabetes olisi Lauran matkassa aina, purskahti Laura itkuun. Eniten Lauraa ahdisti tieto siitä, että lääkärikäynnit eivät jäisi vain tähän yhteen kertaan.

–Minulla oli koko lapsuuteni ajan paha korvatulehduskierre ja jouduin sen vuoksi käymään paljon lääkärissä. Sitä kautta minulle kehittyi sairaalakammo.

Hoitohenkilökunta oli kuitenkin mukavaa, eikä Laura tuntenut perehdytysjaksolla itseään ahdistuneeksi ajoittain raastavasta koti-ikävästä huolimatta. Hoitohenkilökunta tsemppasi Lauraa ja muistutti, että diabeteksen kanssa voi elää ihan normaalia, hyvää elämää. Laura kuunteli heitä ja alkoi innokkaasti opetella itsenäistä omahoitoa.

–Olin kuitenkin vielä niin nuori, että luulin sairautta pelkäksi leikiksi ja odotin, koska se loppuisi. Kun se ei murrosikään mennessä ollut loppunut, iski hoitoväsymys.

Laura3w"Hoitoväsymys tuntui siltä, kuin olisi ollut lukittuna vankiselliin diabeteskaltereiden taa."

Pyyntö varjoista

Laura muuttui apeaksi, eikä jaksanut enää kiinnittää omahoitoon niin paljon huomiota kuin aikaisemmin. Aluksi Laura, hänen läheisensä ja hoitohenkilökunta luulivat Lauran kärsivän normaalista murrosiän mielialanvaihteluista, mutta kun apeus syveni ja pitkittyi, huolestuivat kaikki.

–En halunnut kiinnittää diabeteksen hoitamiseen mitään huomiota, elin kuin minulla ei olisi ollutkaan diabetesta. Vihasin itseäni, sairauttani ja kaikkia ihmisiä ympärilläni. Jos joku yritti kysyä, että miten diabeteksen kanssa sujuu, karjuin heti takaisin.

Lopulta Laura ymmärsi, ettei enää pärjäisi pahan olonsa kanssa yksin.

–Menin yhdessä äitini kanssa diabetespoliklinikalle ja kerroin siellä, että minua masentaa ja että haluan päästä juttelemaan jonkun kanssa asiasta. Pääsin nuorisopsykiatrian poliklinikalle, jossa käyn vielä tänäkin päivänä.

Lauralla diagnosoitiin vakava masennus, ja hän sai mielialalääkityksen. Sen turvin elämä oli hetken helpompaa ja diabeteksen hoito sujui hyvin. Lauran ponnisteluista huolimatta pitkäaikaissokeri ei kuitenkaan laskenut.

–Ärsyynnyin, kun tuloksia ei tullut, vaikka kuinka yritin hoitaa itseäni. Pitkäaikaisverensokerini oli 12,4. Olin koko ajan väsynyt ja se näkyi opiskelussa. Välillä saatoin lähteä kesken koulupäivän kotiin, koska verensokerini oli niin korkealla.

Kun Laura muutti opiskeluiden perässä toiselle paikkakunnalle, muodostui omahoito vielä suuremmaksi ongelmaksi.

–Vakuutin kaikille, että kyllä minä pärjään. Kun en sitten pärjännytkään, romahdin uudestaan. Lopetin koulun kesken, muutin takaisin kotipaikkakunnalle ja hain asukkaaksi mielenterveyskuntoutusyksikköön.

Mielenterveyskuntoutusyksikössä Laura tunsi ensimmäistä kertaa tulleensa ymmärretyksi ja pystyi opettelemaan diabeteksen hoidon rauhassa alusta asti sairaanhoitajien avustuksella. Vasta hiljattain Laura on hyväksynyt diabeteksen ja ystävystynyt sen kanssa uudestaan.

Laura6wLaura haluaa lähettää sata sydäntä hoitoväsymyksestä kärsiville Inspiksen lukijoille ja muistuttaa kaikkia diabeetikoita siitä, kuinka merkityksellisiä vahva tukiverkko ja vertaistuki ovat.

Apua ajoissa

Nyt Lauran pitkäaikaisverensokeri on laskenut hienosti alle kymmeneen prosenttiin, ja Laura toivoo, että laskusuhdanne jatkuu.

–Diabetes oli aluksi minulle kova pala, mutta en ole luovuttanut, vaan olen jatkanut luottavaisin mielin eteenpäin. Tulevaisuudessa haluaisin opiskella valokuvaajaksi, ja tietysti myös auttaa muita diabeetikoita, jotka käyvät läpi samaa kuin minä.

Jälkimmäisen unelman toteutuminen on jo alkanut, sillä Laura on kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi. Hän kertoo oman tarinansa ja antaa näin vertaistukea muille. Lauralla onkin tärkeä viesti vietävänään hoitoväsymyksestä kärsiville nuorille.

–Tärkeintä on, että hoitoväsymyksen kanssa ei jäisi yksin. Itse vaikenin, koska ajattelin olevani vaivaksi muille. Ahdistus sisälläni kasvoi ja tilanne meni liian pitkälle. 15-vuotiaalle itselleni haluaisin sanoa, että ei se maailma kuule tähän kaadu, Laura hymyilee.

Laura on ylpeä siitä, että haki apua. Sen ansiosta hän tervehtyi ja ymmärsi, ettei ole diabeteksen kanssa koskaan yksin.


Elina haastatteli Lauraa loppuvuodesta 2015.


Hoitoväsymys: diabetes on omahoitoa mutta ei yksinhoitoa

Diabetesliiton psykologi Kirsi Ikuli kertoo diabeetikon hoitoväsymyksestä lisää täällä.

 

 


Artikkeliin liittyvät asiasanat:

hoitoväsymys vertaistuki
Elina Luomaw
Teksti ja kuvat
Elina Luoma