Harrastukset, liikunta, kaverit


joni-putousb
Maisemat olivat mahtavat. Taustalla Pihtsuköngäs.

Vaativakin vaellus onnistuu kun osaa ja suunnittelee

Jonin kaksi viikkoa Lapin erämaissa

Diabetes ei ole este rankemmillekaan harrastuksille. Tämän osoitti juhannuksen jälkeen 18-vuotias Laihian sissi Joni Riihimaa, joka on sairastanut tyypin 1 diabetesta seitsemän vuotta.

Pohjalainen nuori mies teki 120 kilometrin vaelluksen kahdessa viikossa pohjoisessa Suomen ja Norjan rajamailla. Hänen kaverinaan oli 16-vuotias Leevi Luoma.

– Matkaa edelsi tarkka suunnittelu – sekä vaelluksesta yleensä että diabeteksen hoidosta, johon ruokailu liittyi olennaisena osana, Joni kertoo.

Poikien vanhemmat eivät olisi päästäneet nuoria ummikkoina vaellukselle. Molemmilla pojilla on kuitenkin vankka kokemus luonnosta, erämaasta, kalastuksesta, partiosta ja suunnistuksesta. He ovat viimeisen päälle luontomiehiä ja myös kovassa kunnossa.

Joni haluaisi valaa rohkeutta muihin diabetesta sairastaviin: harrastamista ei tarvitse rajoittaa.

– Hullunrohkea ei tietenkään saa olla. Sairaus on otettava joka paikassa huomioon ja insuliini- ja ruoka-annosten tulee olla kohdallaan, hän muistuttaa.

joni-ja-kala2b
Joni ja Lossujärven rautu. Rautua tarvitaan yleensä vain karuissa tunturijärvissä.

Monenlaisia taitoja tarvittiin

Pitkä vaellus vaatii kovaa kuntoa, etenkin kun selässä on 30 kilon rinkka. Ennen retkeä piti suunnitella tarkasti, mitä otetaan mukaan. Ylimääräisille varusteille ei ollut tilaa.

– Meillä oli mukana pääosin kuivamuonaa, kuten pussipastaa, pussipuuroa ja perunamuusia. Mukana oli tietysti myös uistimet: matkan varrella oli mahtavia kalapaikkoja. Rautu oli erityistä herkkua. Puhdasta vettä saatiin kirkkaista tunturipuroista ja joista, Joni kuvailee.

Ruoka valmistettiin sprii-retkikeittimellä. Yöpyminen tapahtui teltassa. Sekin oli vähän eksoottista, varsinkin kun lämpötila tippui välillä öisin pakkasen puolelle. Yhden yön pojat pääsivät viettämään autiotalossa, jossa he pystyivät kuivattelemaan edellisyön myrskyn ja sateen kastelemaa varustusta.

– Matka taittui kartan ja kompassin avulla. Vain kerran kuljimme vähän harhaan Norjan puolella. Se oli täydellistä erämaata. Kiviä ja raskaita ylämäkiä, paikka tuntui epätodelliselta. Liikkuminen oli hidasta, mutta maisemat olivat todella mahtavat, Joni muistelee.

Tarkkana ruuan ja insuliinien kanssa

Energiaa kului kuumalla säällä paljon, ja sen vuoksi tankkaaminen oli tärkeää. Pari kolme päivää pojat vain huilasivat ja kalastivat.

– Pitkällä vaelluksella diabeteksen kanssa ei saa leikkiä yhtään. Insuliinia piti pistää tunnollisesti ja syödä riittävästi. Minulla oli aina makeaa taskussa siltä varalta, että verensokeri laskee liikaa. Tyhjensimme lakulaatikot kaupan hyllyltä ennen matkaan lähtöä, Joni kertoo.

Tällainen vaellus olisi ollut kova suoritus kokeneemmallekin. Liikkuessa ja hikoillessa Jonin paino putosi seitsemän kiloa.

– Opimme paljon tällä reissulla, ja suunnittelemme jo seuraavaa. Kaiken sen hiljaisuuden jälkeen oli outoa kuunnella radiosta rokkia. Ja kahden viikon telttamajoituksen jälkeen oli ruhtinaallista nukkua omassa sängyssä!

Poikien vanhemmat olivat tietysti vähän huolissaan, miten kaksikko pärjää vaelluksella. Pojat pyrkivät oleman yhteydessä vanhempiinsa puhelimella niin usein kuin mahdollista. Kuuluvuus oli kuitenkin erämaassa huono, ja pojat saivat yhteyden kotiin keskimäärin kerran kolmessa tai neljässä päivässä.

joni-ja-leevib
Kaksi viikkoa ja 120 kilometriä erämaassa takana. Joni Riihimaan ja Leevi Luoman fiilikset ovat korkealla.

Diabetes haittaa ammatinvalintaa

Joni sairastui diabetekseen 11-vuotiaana. Hän ja vanhemmat huomasivat seitsemän vuotta sitten, että kaikki ei ollut kunnossa: pojan paino tippui, paikat olivat kipeitä, väsytti, janotti ja pissatti.

– Sain poskiontelon tulehduksen ja lähetteen Vaasaan. Siellä todettiin, että veren sokeri oli 30 ja jouduin teho-osastolle. Olin sairaalassa viikon. Siitä lähtien olen hoitanut diabetesta itsenäisesti. Sain insuliinipumpun vuoden kuluttua sairastumisesta, ja se on helpottanut hoitoa, Joni kertoo.

Hänestä on ollut tärkeää kertoa diabeteksesta etenkin kavereille, jotta nämä osaavat tarvittaessa auttaa häntä ja huomauttaa, jos he näkevät, että hänellä on huono olo. Pahimmillaan verensokeri on laskenut keskellä metsää arvoon 0,9 mmol/l.

Joni sanoo, että diabetes ei ole haitannut hänen arkeaan. Ainoa harmi hänelle on, kun unelma meri- tai rajavartijan tai rikospoliisin urasta täytynee unohtaa sairauden takia. Muita mieluisia vaihtoehtoja ovat biologin ja eräoppaan ammatit. Joni opiskelee vielä lukiossa.


Jonin ja Leevin retki oli kesällä 2013.


Artikkeliin liittyvät asiasanat:

ammatinvalinta diabetes hankalissa oloissa ääriolot retkeily
Teksti
Ossi Keisala