Diabetes-lehden toukokuun 2012 numerossa esiteltiin ”Monta näkemystä valtimotaudin ehkäisystä”. Näitä  näkemyksiä oli kolmelta henkilöltä, ravitsemusgenomiikan ja -genetiikan professori Matti Uusituvalta, anatomian emeritusprofessori Pentti Tuohimaalta ja ravintovalmentaja, biologi Christer Sundqvistilta. Näkemykset esiteltiin jutussa tasapuolisesti ja erosivat monissa kohdin radikaalisti toisistaan. Näkemyksiä ei kommentoitu ja lukijalle jäikin helposti mielikuva, että tässä nyt sitten taas asiantuntijat ovat erimielisiä.
 
Keskustelijoiden antamien vastausten perusteella näyttää siltä, että tuossa kolmen joukossa oli kuitenkin vain yksi tämän aiheen asiantuntija – professori Matti Uusitupa. Muut kaksi esittelivät etupäässä – sinänsä mielenkiintoisia - mielipiteitään ja omia vapaita tulkintojaan erilaisista tutkimustuloksista.
 
Mutta mistä asiantuntijan tunnistaa? Ongelma ei ole uusi ja sitä pohti jo Sokrates löytämättä lopullista vastausta. Hän päätyi siihen, että oikean asiantuntiajan voi tunnistaa vain toinen saman alan asiantuntija – kehäpäätelmä siis, mutta parempaakaan ei ole keksitty ja tätä käytetään arvioitaessa tieteellisiä tuloksia ns. vertaisarvioinnilla.

Yksittäistapauksissa voidaan tälläkin menetelmällä mennä täysin pieleen, kun uuden neron uusi idea menee totunnaisen ajattelun ulkopuolelle ja hylätään. Tieteen hyvä puoli on kuitenkin, että se - uskonnosta poiketen - korjaa ja muuttaa itseään kun uutta tietoa ilmaantuu.
 
Amerikkalainen, luonnontieteen tutkijasta New Yorkin yliopiston filosofian professoriksi päätynyt Massimo Pigliucci pohtii laajasti tieteen ja pseudotieteen rajoja kirjassaan Nonsense on Stilts (Hölynpölyä puujaloilla). Nimi sopii huuhaahan, jota esittää ”Erittäin Arvostettu Asiantuntija” – vaikkapa professori -  joka kuitenkin on kunnostautunut täysin toisella tutkimusalalla ja on siis itse asiassa maallikko.

Nobel-palkittujenkin joukosta löytyy surkuhupaisia esimerkkejä siitä, miten kapean alueen huippuosaaja voi täysin erehtyä toisella alalla.      
Pigliucci siteeraa asiantuntijuutta tutkinutta Alvin Goldmania ja neuvoo, että asiantuntija pitää – nykyisten pankkienkin tapaan – asettaa stressitestiin, jonka viisi osaa ovat seuraavat:

1. asiantuntijan esittämien argumenttien yleinen arviointi (ovatko ylipäänsä uskottavia)
2. vertailu muiden alan asiantuntijoiden käsityksiin (onko esimerkiksi ainoana kymmenestä – sadasta – tuhannesta  jotain erityistä mieltä) 
3. riippumaton arvio siitä, että asiantuntijaksi esittäytyvä tosiaan on kyseisen alan asiantuntija  - onko esimerkiksi itse tutkinut asiaa vai esittääkö vain internetistä poimittuja mielipiteitä ja todistamattomia väitteitä, tuntemuksia tai omien ”opetuslastensa” (potilaittensa) kertomuksia. 
4. pohdinta siitä, mitä mahdollisia sidonnaisuuksia (taloudellisia, ideologisia, hallinnollisia) asiantuntijalla on käsiteltävään asiaan 
5. asiantuntijan aiempi historia (mitä on tutkinut, minkälaisia arvioita saanut jne)
   

 
On täysin selvää, ettei lista ole vedenpitävä, pseudoasiantuntija voi testissä saada kohtuulliset pisteet ja eroa todelliseen asiantuntijaan voi tulla vain yhdessä kohdassa. Mutta sehän riittää! Jos stressitestiä hypoteettisesti sovelletaan esimerkiksi ahkerasti julkisuudessa esiintyviin ravitsemusguruihin, he tavallisesti häviävät oikeille asiantuntijoille 2-4. Tappio tulee siitä, että heidän ajatuksensa radikaalisti eroavat alan tutkijoiden näkemyksistä, ja he eivät ole itse tehneet kritiikin kestävää tutkimusta asiasta. Testissä aika harva asiantuntija voi saada täydet pisteet, koska erilaisia ”sidonnaisuuksia” (eivät suinkaan välttämättä taloudellisia) on käytännössä niin asiantuntijoilla kuin pseudoasiantuntijoillakin - tai sitten he valehtelevat.
 
Arvioikaa itse keskustelijoita tältä pohjalta ja vaikkapa kansainvälistä, lääketieteellisten tutkimusten tietokantaa (esim. PubMed, http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/) käyttäen.

Timo Strandberg
Geriatrian professori, sisätautien ja geriatrian erikoislääkäri
Helsingin ja Oulun yliopistot